Perjantai-iltana tuli sitten yhdentoista jälkeen palohälytys. En ollut ihan vielä unessa, mutta silti niin pöpperöinen, että kesti hetken aikaa tajuta, mistä oli kyse. En jaksanut mennä/ehtinyt ulos asti ennen kuin piipitys loppui. Kuulema viime vuonna oli tullut aika usein, etenkin perjantai-iltaisin, palohälytyksiä. Niitä odotellessa...
Lauantaina kävin keskustassa vähän shoppailemassa. Törmäsin Charlotteen ja Rozyyn, joten kierreltiin kauppoja sitten kolmistaan. Ostin harmaan neuleen, Racinen Bérénicen kirjallisuuden kurssille ja Harry Potterin kakkososan ranskaksi ihan muuten vaan harjoitusta varten. Eipä lauantaina sitten muuta ollutkaan, olin koneella ja tapoin aikaa.
Tänään luin sen Molièren näytelmän (en kyllä kauhean huolellisesti). Kuten voi huomata, tänä viikonloppuna ei kauheasti ole ollut tekemistä. Sitä alkaa jännästi kaipaamaan ja arvostamaan täällä ollessa kaikkia sellaisia asioita, jotka Suomessa on itsestään selviä. Esim. asumiseen liittyen uuni, tiskikone, televisio, sohva, hyllyt vessassa yms., ja tietysti ihmisten seura. Eikä pelkästään ihmisten seura yleensä vaan se, että voi olla niiden itselle tärkeiden ihmisten kanssa silloin kun siltä tuntuu. Tällä hetkellä musta tuntuu vähän erakolta. Tosin se varmaan helpottaa vähitellen, kun tutustuu entistä paremmin niihin ihmisiin, joihin on jo täällä tutustunut ja koko ajan tulee uusia ihmisiä.
Mä olen oppinut itsestäni jo nyt kaikenlaista tän vaihdon aikana. Yksi niistä on tosiaan se, että vaikka silloin tällöin kaipaankin yksin oloa, tarvitsen yllättävänkin paljon ihmisten seuraa ja sitä tunnetta, että kuulun johonkin. Täällä se tietysti vielä korostuu, kun A) ei ole yhtään samalla tavalla ihmisiä, joiden kanssa olla ja B) ei ole juuri viihdykkeitä (tv, pleikkari, kaikki omat tavarat ja jutut) yksinoloaikana. Mutta kai ihminen on loppujen lopuksi aika laumaeläin. Mä ainakin olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti